321. Huolehtia

Huolehtiminen on arkipäivää meidän tuvassa.

"Minä suojelen sinua kaikelta, 

mitä ikinä keksitkään pelätä.

Ei ole sellaista pimeää,

jota minun hentokäteni ei poistaisi."

Lapset.

Elämäni rakkaudet.

Ennen kuin minusta tuli äiti, en juurikaan välittänyt itsestäni. Elin vähän miten sattui ja milloin sattui. Luulin olevani onnellinen ja luulin minulla olevan jo kaikkea. Hippiäisen ensimmäisten potkujen jälkeen elämäni mullistui aivan uudella tavalla aivan uudelle tasolle. Siitä pienestä ensimmäisestä huudosta lähtien olen tiennyt, mitä se on, kun rakkaus sattuu. Kuinka jotain niin pientä ja haurasta haluaa suojella ja turvata. Huolehtia. Rakastaa.

Nyt kaksi vuotta ensimmäisistä potkuista, minulla on kaksi lasta. Enkä voisi olla onnellisempi. Enkä voisi olla tarpeellisempi. Meidän arki on välillä rankkaa ja raskasta, mutta ne tunteet unohtuu, kun Hippiäinen halaa kovasti rutistaen tai kun Nyytikäinen hymyilee hampaatonta hymyään jokellellen jotain tosi tärkeää. Tiedän paikkani nyt tässä elämässä. Enkä halua olla missään muualla kuin nojatuolin nurkassa viltin alla lapset sylissä.

"Kaunis pieni ihminen.

Sä olet ainutlaatuinen.

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan."

Lisää huolehtimista voit löytää täältä.